Vuoden ensimmäinen kalastuspäivä ja jungmannin viimeinen siviilissä.

Vihdoin viimein tuulet laantuivat. Perjantaista asti kytättiin ja kytättiin sääennusteita. Yksi tämän ammatin, ei niin mukava puoli, on tuulipäivien kyttääminen. Mitään menoa ei voi sopia, jos kuitenkin jo huomenna pääsee kalaan. Ihmissuhteiden pitää olla lujalla pohjalla. Sesongin aikana työ menee kaiken edelle, vaikka joskus joku ylimääräinen tuulipäivä tulisikin ei sen varaan tietenkään ole voinut sopia esimerkiksi kyläilyä tuttavien tai omaisten luona tai teatteriin menoa tai ylipäätään mitään mitä vapaa-ajalla tehdään.

Nykyajan ihmisillä (siis maissa työskentelevillä) on menot sovittuna jopa kuukausien päähän. Ei silloin sovi, että fiskari soittaa ja kyselee, että olisinkin huomenna sattumoisin kotona, kun tuulee. Niin, että jos vaikka kylään tultaisiin.

Jos tuulipäivän viettää kotona, niin silloin voi tietysti jotain kotihomia, pieniä huoltotöitä ja sellaisia, mutta seuraavan päivän säitä pitää vahtia kaiken aikaa ja aikatavalla levotonta se kotona oleminen silloin on.

Kaikesta yllä olevasta urputuksesta huolimatta päästiin tänään lopulta korkkaamaan uusi vuosi. Eilen illalla tultiin jo paatille ja aamukuudelta lähdettiin Särkänsalmesta kohti kalastusapajia. Ensimmäinen päivä meni laadukkaasti. Saatiin kalaa yhdellä vedolla niin, että lastia riitti molempiin paatteihin.

Komea kuutamo siivitti aamulähtöämme.

Blogiamme pidempää seuranneet muistanevat jungmannin, kipparin nuorimmaisen. Tänään isä lähti kalaan ja ja poika Upinniemeen sotaväkeen. Luulisin, että meillä täällä paatilla on rauhallisempi herätys huomenna verrattuna alokkaan huomisiin aamutoimiin.

Sotaväkeen lähtijät kokoontuivat viikonloppuna syömään äijäkakkua: Siinä on kerroksittain pizzaa, hampurilaisia ja pekonia. Julmetun näköinen kakku se oli.

Kakun jälkeen vedettiin hiukset intin malliin kolmen millin sängeksi ja taisi siinä vaiheessa vähän olutkin maistua. Jungmanni on toinen oikealta.